Eilen kävin pitkällä kävelylenkillä koiran kanssa. Tihkusateen kastelemat sammaleen päällystämät kalliot ovat liukkaat ja hieman soinen maasto märkää, mutta määrätietoisesti taivallan eteenpäin. Reitti on tuttu, mutta polut risteilevät siihen malliin, että aivan alkuperäisen reittisuunnitelman mukaisesti en matkaa onnistu tälläkään kertaa taittamaan. Reilun tunnin päästä pääsen kuitenkin lammen rannalle, sytytän nuotion ja istuskelen laholla puunrungolla pohtien mitäpä muuta, kuin metsään menneitä projekteja.
En tuskin ole ainoa, joka joskus on ollut mukana projektissa, joka on mennyt mäkeen. Omat kokemukset ovat itse asiassa sellaisia, että niitä pieleen menneitä projekteja on huomattavasti enemmän, kuin suunnitelman mukaan edenneitä hankkeita. Nuotiosta nousevia liekkejä katsellessani ja silmiin leijuvaa savua väistellessäni, ei mieleen muistu yhtään projektia, joka olisi mennyt alkuperäisen suunnitelman mukaisesti maaliin. Enkä voi uskoa, että olen tämän kokemuksen ainoa lipunkantaja tässä maailmassa. Hommat vaan tuppaa joskus epäonnistumaan, eikä ole tuntunut olleen minkään valtakunnan merkitystä, onko projektia tehty vesiputousmallilla, ketterällä kehityksellä tai vapaalla anarkialla. Me ihmiset olemme kyllä onnistuneet luomaa globaaleja valuuttajärjestelmiä, ydinaseita, pikakahvia ja laktoositonta maitoa, mutta projektisuunnitelman onnistunut seuraaminen tuntuu olevan ylitsepääsemätön este. Miten tämä voi olla näin vaikeata?
Aikana ennen Agilea, Scrumia ja DevOpsia oli pitkiä projekteja, joissa alkuun pyrittiin mallintamaan kaikki maailman muuttujat ja tekemään suunnitelma sen pohjalta. Pieleenhän tuo meni, koska tilannetta jossa ennakkoon tietäisit KAIKEN, on utopiaa. Hiha-arvauksilla, buffereilla ja riskien hallinnalla päästiin kuitenkin eteenpäin. Lopputulos meni usein vähintään pari piirua napakympistä ohi, mutta hyvällä ja rehellisellä tiedottamisella tilaajakin saattoi olla jotakuinkin kartalla ja tyytyä siihen mitä lopulta sai. Ketterä kehittäminen toi apua KAIKEN ennakoimiseen. Kun et tiedä kaikkea, on syytä keskittyä siihen, mitä tiedät ja tehdä sen pohjalta töitä palanen kerrallaan. Makes perfect sense. Usein ketterää kehittämistä käytetään kuitenkin tekosyynä sille, että tietämyksen kasvaessa, ne aiemmat suunnitelma voidaan surutta heittää metsään ja lisätä uusia juttuja jatkuvalla syötöllä. Usein vielä viime tingassa. Ehkä tämä on ketteryyttä, mutta lopputulos tuppaa menemään vähintään saman verran vinoon, kuin aina ennenkin. Lisäksi niitä tekijöitä ottaa kupoliin, kun he harvoin saavat rauhassa toteuttaa sitä mitä piti. Eroaako tämä vanhasta toimintamalleista? Eipä juuri. Nii-in….
Kaivan repusta pari makkaraa, laitan ne tikun nokkaan ja vien hiilloksen ylle paistumaan. Ympäriltä kuuluu linnunviserryksen ohella vain hiljaisuuden ääniä ja pohdin, miksi ihmeessä me ihmiset emme opi virheistämme. Oli projektinhallintamalli mikä tahansa, on epäonnistumisissa usein kyse hyvin yksinkertaisista asioista. Yksi merkittävin trendi nykypäivänä tuntuu olevan, että emme pidä kiinni siitä mitä sovitaan. Eräässä leadership-koulutuksessa tarjottiin tähän hyvin yksinkertainen ja kahden virkkeen mittainen ratkaisu: ”Sovitaan mitä tehdään – Tehdään mitä sovitaan”.
Jos kaikki omassa työssään pitävät kiinni siitä mitä sovitaan, ei homma yksinkertaisesti voi mennä ainakaan pahasti vikaan. Tilanteet elävät ja sovituissa jutuissa voi olla hankala pysyä. Tilaaja haluaa ehkä vielä yhden ”pienen muutoksen”, kriittisen komponentin toimitus saattaa viivästyä, koodaaja voi kompastua yllättävään ongelmaan tai testaaja löytää merkittävän bugin julkaisua edeltävällä viikolla. Näitä tapahtuu. Syyllisen etsiminen vie harvoin mitään eteenpäin. Yllätysten vääjäämättä noustessa pintaan, on ainoa vaihtoehto lyödä faktat pöytään ja sopia mitä vallitsevassa tilanteessa voi – ja tulee – tehdä. Suuri salaisuus löytyy juuri siinä, että käytän nyt sanaa ”soviTAAN”, eli yhdessä ja kaikkien osapuolten kesken. Ruoditaan tilanne ja sitoudutaan kaikki yhdessä uuteen maailmanjärjestykseen. Juuri se yhdessä luotu uusi tie huomiseen lienee merkittävä avain kohti onnea ja täyttymystä. Tämä pätee varmasti myös kaikilla muilla elämänaloilla. Mieti vaikka parisuhdetta. Pätee siihenkin.
Makkarat ovat sopivasti paistuneet ja juusto tirisee rapean pinnan alta äärimmäisen houkuttelevasti. Koira makaa vieressä ja katsoo kateellisena, kun pistän reilusti sinappia päälle ja otan kunnon haukkauksen. On muuten maukasta. Tulevissa projekteissa tuskin tullaan aina onnistumaan ja sen tiedän varmaksi, että mikään ei ole varmaan - ei nyt, eikä vastaisuudessa. Virheitä ja väärinarviointeja on odotettavissa ja niistä oppiminen lienee se ainoa asia mitä niille voi tehdä. Ketteryys ei poista tarvetta suunnitelmalliseen tekemiseen, mutta oikein käytettynä, se voi tehdä tekemisestä yhtä täyttymyksellistä, kuin leirinuotion päällä paistettu juustomakkara. Elämä on tasapainoilua ja kaikissa maailman projekteissa tullaan aina tasapainoilemaan aikataulun, resurssien ja määritysten välillä. Kuitenkin, jos tavoite on yhteinen, on matka sinne yhtä lailla yhteinen.
Nousen ylös ja lähden taittamaan matkaa takaisin. Päätän ottaa suunnan länteen ja seurata uusia polkuja kohti kotia. Riskien ottaminen voi toisinaan olla paitsi jännittävää, myös opettavaista. Jos nyt eksyn suolle, voin ainakin seuraavalla kertaa vältellä juuri sitä reittiä. Tosin, suolla ne karpaasitkin kuntoaan kehittivät. Kotiin päädyn joka tapauksessa ja koira nauttii.
